Lapinkylän lukupiiri

to 25.4.2019 klo 18.30
to 28.3.2019 klo 18.30 Toppilassa
ke 27.2.2019 klo 18.30, Lapissa, Lapintie 187
to 31.1.2019 klo 18.30 Kaakkurissa, Lapintie 181
to 3.1.2019 klo 18.30 Alkulassa, Lapintie 149
ti 4.12.2018 klo 18.30 Ahonlaidassa, Lapintie 65
to 1.11.2018 klo 18.30 Lapissa, Lapintie 187
to 11.10.2018 klo 18, uusi kausi 2018-2019  alkaa Leppälässä

28.3.2019
Olemisen sietämätön keveys

Käsitellään Milan Kunderan kirjaa  Olemisen sietämätön keveys.


Jääräpää

27.2.2019 

Käsiteltiin kirjaa Jääräpää, jonka on kirjoittanut Mikko-Pekka Heikkinen.

Muistiinpanot tulevat myöhemmin.

31.1.2019
Yhden lapsen kansa 

Vuoden alun lauhkeat kelit olivat totisesti taakse jäänyttä, sillä lähes kolmessa kymmenessä paukkui nyt pakkanen. Mutta eipä hätää, Kaakkurissa meitä odotti kuuma pakuritee ja juuripaistettu juureen tehty leipä!

Kirja, jota käsiteltiin oli Mari Mannisen Yhden lapsen kansa. Kirjassa toimittaja Mari Manninen kertoo Kiinan lapsipolitiikasta 1980-luvulta tähän päivään. Jos viimeksi Kati Tervon kirja keskustelutti paljon nimenomaan kirjana, niin tämä teki sitä aiheensa vuoksi!

Yli miljardin asukkaan Kiina tuli meille kaikille hiukan tutummaksi. Yhden lapsen politiikka oli toki tuttua yleisellä tasolla, mutta se, mitä se tarkoitti yksilön tasolla, oli uutta ja pani ajattelemaan.

Kiinalaiset naiset tuntevat niin kehossaan kuin mielessään pakkoabortit, pakkosterilisaation ja salasynnytykset. Naisten kauhistuttavat fyysiset kokemukset olivat ahdistavaa luettavaa varsinkin meille kanssasisarille. Henkiset vauriot puhututtivat myös. Ne näkyivät naisten lisäksi myös miehissä, mutta vähän eri vinkkelistä, lähinnä taloushuolina. Jos poikaa ei tullut, oli huoli vanhuuden turvasta, jos taas tuli vaikka kaksi poikaa,  sakkomaksun jälkeen  oli huoli, miten saada varat kasaan heidän kouluttamisekseen ja muun muassa asunnon hankintaa varten, joka vaikutti olevan vanhempien velvollisuus poikien kohdalla. Niin, ja jos lapsi oli tyttö, siinä ne ongelmat sitten monikertaistuivat!

Pientä valoa näkyi kuitenkin jo; huomattiin, että tyttöjäkin kansakunta tarvitsee, heille löytyy tilaa työmarkkinoilta ja he huolehtivat vanhemmistaan jopa poikia paremmin. Tyttöjen asema oli tällä tavoin parempi kuin ennen. Tätä moni kirjassa esiintynyt  henkilö toikin esiin; valtakunnan tasolla (ja kun Kiinasta on kyse,  vaikutukset ovat maailmantasoisia) oli parannusta tyttöjen asemassa ja väestönkasvun hidastunisessa, mutta yksilöiden ja perheiden tasolla hinta oli kova. Se toinen puoli tyttöjen vähyydessä tuli esiin tarinassa perheestä, joka osti pojalleen vietnamilaisen vaimon - kylässä kun ei ollut enää naimaikäisiä tyttöjä. Perhettä ei valitettavasti onnistanut näinkään, meni rahat, meni vaimo!

Myös paperittomuus, joka kohtasi useampilapsisia perheitä, tuntui pöyristyttävältä. Jos perhe ei uskaltanut rangaistuksen pelossa rekisteröidä "liikalasta" tai paikallinen viranomainen ei vain suostunut rekisteröimään, lapsi ei saanut asuinpaikkatodistusta, hukouta. Näiden ilman hukouta elävien niin kutsuttujen mustien lapsien elämä oli karua. He eivät päässeet kouluun, töihin, naimisiin, ei edes junaan! Niinpä rekisteröintiin kuului ymmärrettävästi kaikenlaista vilunkia, mm. lähekkäin syntyneitä rekisteröitiin kaksosiksi ja suhteita ja lahjontaa käytettiin niin paljon kuin vain pystyttiin!

Järkyttävää oli huomata, miten ihmisten, perheiden elämä pyöri pelon ja salailun ympärillä. Varsinkin maalaiskylissä myös yhteisön kontrolli oli suuri. Syntyvyydensääntelykoneisto oli järkäle, jossa työskenteli puoli miljoona virkamiestä, lisäksi mm. kylissä oli osa-aikaisia "ilmiantajia". Ilmoittautumisia perhesuunnittelusta, jopa naisten kuukautisista piti tehdä säännöllisesti paikallisviranomaisille ja työnantajille. Sinänsä arvostetulla julkisella sektorilla intiimit tiedot piti antaa potkujen uhalla. Raskauksia piiloteltiin, syntyneitä annettiin sukulaisille tai adoptointiin, tai vain hylättiin. Hylätystä lapsesta kerrotaankin adoptiotarina, jossa nuori nainen palaa Kiinaan adoptiovuosien jälkeen.

Jos vanhemmat pitivät "liikalapsen" itsellään, joutui mahdottomilta tuntuviin rangaistuksiin, joista saattoi selvitä vain suhteettoman isoilla rahasummilla. Yhdessä tarinassa seurataankin abortteja vastaan taistelevaa isää, joka yrittää suhteilla ja rahalla saada lapsensa väestörekisteriin. Lukijana meitä jäi vaivaamaan, mistä köyhät perheet saivat rahaa näihin lapsisakkoihin, niitä kun maksettiin jopa niin, että ne olivat paikallisviranomaisille merkittävä tulonlähde.

Mietityttävä oli myös tarina naisesta, joka menetti yli 50-vuotiaana ainoan lapsensa. Hän ei päässyt menetyksestä yli ennen kuin tuli keinohedelmöityksellä raskaaksi ja synnytti kaksoset 56-vuotiaana! Vanhuusiän yksinäisyyttä on paljon myös Suomessa, siinä ollaan samassa veneessä. 

Pikkukeisarit ovatkin sitten oma lukunsa. Ne ainokaiset, joiden eteen vanhemmat ja suku tekevät kaikkensa, että he pääsevät yliopistoon ja sitä kautta hyviin töihin (muita töitä ei tullut vaihtoehtona edes esiin) ja elättävät sitten vanhempansa. Se vaati lapsen palvelemista kuin keisaria, jotta tämä varmasti pärjää. Vaatimuksetkin olivat kyllä kovat; kellonympäri opiskelua lähes ilman vapaapäiviä! Ei kavereita, ei seurustelua! Ei tunteita? Pohditutti millaisia ihmisiä heistä kasvoi, miten he voivat henkisesti? Olisi kiinnostava lukea lisää!

Tällä hetkellä Kiinassa on jo tiedostettu aikapommi, jonka yhden lapsen politiikka on saanut aikaan. Miten ainoat lapset selviävät avioituessaan ja joutuessaan "pahimmillaan" hoitamaan 12 vanhempaa ja isovanhempaa? Onko vanhustenhuolto järjestettävä yhteiskunnan toimesta, miten eläkkeet maksetaan, kun työikäinen väestö pienenee rajusti. Eikä helpotusta ole luvassa; nuori, yhden lapsen sukupolvi, ei ole enää niin kiinnostunut perheen perustamisesta, vaikka nyt olisi sallittu (toivottu!) jo kaksi lasta. Sitä emme ihmetelleetkään noilla kokemuksilla -j a tällä internetin muusta maailmasta kertovalla aikakaudella!

Vaikka kirjan sisältö vei leijonanosan keskusteluistamme, myös kirjan rakenne puhututti. Kirja oli koottu suurelta osin Mannisen kolumneista, joita hän on tehnyt eri lehtiin. Niinpä eri luvuissa (kolumneissa) oli jonkin päällekkäistä asiaa, ja osin ristiriitaistakin. Tämä häiritsi ainakin tarkempaa lukijaa, (kustannus-)toimittamista olisi toivonut enemmän!

Kunniaksi on kuitenkin sanottava, että tarinoita oli laaja-alaisesti, kuten edellä on kerrottu. Haastatteluiden saamisessa on länsimaisella toimittajalla ollut varmaan haastetta ja iso työ!

Kirjan tyyli oli kotoisen arkinen, joka sopii hyvin aiheeseen ja perheen näkökulmaan. Alussa kirja oli kankea, mutta kun tarinat alkoivat juosta, pääsi lukijakin mukaan.  Sitä saattoi hyvin lukea vaikkapa tarina kerrallaan. Tarinat eivät ole kattavia ja ne ovat tarkistamattomia, tämän Manninenkin tuo esiin. Lukijankin tuntumaksi tuli, että kaikkea ei kerrottu (mm. raha-asioita) tai tarinoita on voitu kaunistella. Ja eihän viranomaisten pelkokaan ole Kiinassa mihinkään kadonnut, mm. perhesuunnittelukoneiston paikallisen tason toimija Dong Mein  esiintyy tekaistulla nimellä ja kirjan kirjoittajankin mielestä osin epäluotettavasti. 

Kiina siis kiinnosti, ja moni meistä toivoo saavansa Kiinasta kertovaa kirjallisuutta käsiinsä lisääkin, nimenomaan nyky-Kiinasta kertovaa. Toivottavasti sitä yhä enemmän aletaan julkaista!

Leikkimieliset pisteet eli lukutoukat

Arviointiasteikko
5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelen kaverillekin
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa
1: ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

Tulos:
2*4 p: realistiselta tuntuvaa kuvausta, tyyli sopi aiheeseen ja rakenteeseen
4*2 p: herätti kiinostusta, uteliaisuutta
2*1 p: rakenteellisesti menty sieltä mistä aita on matalin, järkyttävä sisältö, jonka takia hankala lukea
Keskiarvo: 2,3

muistiinmerkitsi Marianne

3.1.2019
Iltalaulaja

Lauhkeana vuodenvaihteen iltana kokoonnuttiin Alkulaan kupposten ääreen keskustelemaan kirjasta Iltalaulaja. Kirjan on kirjoittanut Kati Tervo. Jouluhulinoista huolimatta, tai joulurauhasta johtuen, suurin osa osallistujista oli ehtinyt lukea kirjan. Kirja onkin tavallista pienempää kokoa ja sivumääräkin vain 201.

Heti alkuun voisi tiivistää, että mielipiteitä oli niin monta kuin oli lukijaakin, kirja onkin lukupiirin tähän asti eniten mielipiteitä jakanut teos. Mielenkiintoisen kirjan merkki?

Iltalaulaja on todellisuuspohjainen romaani, joka kertoo taidemaalari Ellen Thesleffin kesästä Ruovedellä vuonna 1945. Kirja ei esittelyn mukaan se ole elämänkerrallinen eikä tarkasti faktoihin pohjaava. Kirjan lopussa on kylläkin selvitetty lähteet. 

Ellen elää kirjassa jo elämänsä ehtoopuolta. Hän haluaa viettää vielä viimeisen kesän synnyinseudullaan rakkaassa huvilassaan. Monet tärkeät Ellenin läheiset ovat poismenneitä. Varsinkin sisar ja aika jonka hän vietti sisaren kanssa huvilalla, on muistelun ja hyvästijätön kohteena. Huvilakin on remontoimattomana pahasti röttelöitynyt, Ellen jättääkin hyvästejä myös huvilalle. Ellen elää yksin, ilman miestä, aikakausi huomioon ottaen se on selvä itsellinen valinta. Koko tämä asetelma luo alusta pitäen luopumisen vahvan, ehkä tuhkahduttavankin hunnun kirjan ylle.

Ellen kuitenkin nauttii kesästä täydesti. Maalaamisen ohessa auringon eliksiiristä, sen paisteesta laineikossa, opaalista! Tanssahtelusta, linnuista, juuri hakatun halon tuoksusta, puiden lehvästöistä, joka kylläkin oli rakkaimman puun osalta mennyttä. Puutarha, sireenit, kaikki kukkaset. Tästä kaikesta kauneudesta Ellen osaa nauttia, ja Tervo kirjoittaa! Myös Taimi ymmärsi tuon kauneuden, Ellen opetti hänelle sen arvostamista, kaikkine väreineen!

Niin, Ellenin lisäksi keskeinen henkilö kirjassa on kesäpiiaksi palkattu Taimi. Taimi on aikuisuuteen heräämässä oleva maalaistyttö, joka ihailee maailmaa nähnyttä taiteilijaa. Taimikin janoaa maailmalle ja haaveilee taiteilijan elämästä, Ellen rohkaisee häntä. Myös Taimin perheenjäsenet ovat taustalla mukana, antaen ristiriitaista viestiä siitä, mitä elämässä kannattaa tavoitella. Taimin haaveiden, ajatuksien kulku jää  kirjassa harmittavan ohueksi. Vahvin hetki on kotona, kun hän maalaa navetan seinät täyteen ruusuja. Taimikin luopuu tai joutuu luopumaan, miten sen sitten kokeekaan. Pojan, Toivon, arkailevaan kutsuun hän ei vastaa, ei sen paremmin maailmankaan kutsuun. Myös sivellin jää purkkiin.

Luopumisen vahvasta läsnäolosta huolimatta, tulevaisuudenusko kuitenkin pilkistelee. Kirjassa viitataan Toivon saaneen perheen ja lapsia, toisaalla tokikin. Ja  vähän annetaan ymmärtää, että Taimikin katselisi postinkantajaa sillä silmällä.

Joidenkin lukupiiriläisten mielestä kirjassa ei tapahtunut yhtikäs mitään. Pelkistetty kerronta tuntui ankealta, pitkäveteiseltä, eikä tarinaan päässyt kiinni.

Joidenkin mielestä taas lyhyet lauseet vievät tarinaa hyvin eteenpäin. Ihmiset, maisemat ja asiat piirtyvät tarkasti esille. Kirjassa tapahtuu paljon isoja asioita, jotka tapahtuvat "syvemmällä" ja itse teksti on vain pintaa. Kerronta on metaforista, kuten tuo Taimin kohtalon kuvaus, tai kun taiteilija itse pudottaa  kesän jälkeen huvilan avaimen -pienieleisesti - läheiseen koskeen.

Yhtämieltä oltiin siitä, että kirja vaatii avautuakseen keskittynyttä lukemista - ja aikaa pohtia lukemaansa niin lyhyt kuin kirja onkin!

Myös taustatiedot taiteilijasta varmaan helpottivat kirjaan kiinni pääsemistä. Joku meistä kurkkikin netistä taiteilijan tauluja, mm. kirjassa työn alla olleen Saari-nimisen taulun lopputulemaa. Toinen taas kävi netissä kertaamassa faktoja Ellen Thesleffin elämästä. Muun muassa se selvisi, että kyseisen kesän jälkeen Ellenillä oli yhdeksisen vuotta elämää jäljellä; aivan kuten käki kukunnallaan kirjassa ilmoittaa. Tai se, että Ellen joutui raitiovaunun tönäisemäksi muutama vuosi kirjan tapahtumien jälkeen, onnettomuudessa hänen lonkkansa murtui. Kirjassa Tervo mainitsee Ellenin mielikuvissa Barcelonan Sagrada Familian arkkitehdin Antoni Gaudin, joka kuoli vastaavanlaisessa onnettomuudessa.

Kirjasta nauttineille kirja tarjosi mainion tilaisuuden kurkistaa merkittävän taiteilijan luomiskauden loppuvaiheeseen, vaikka kuvitteelliseen sellaiseen. Se pani myös pohtimaan luopumisen hyväksymistä ja kaiken kauniin arvostamisen merkityksellisyyttä.

Leikkimieliset pisteet

Arviointiasteikko
5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelen kaverillekin
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa
1: ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

Tulos:
1*5 p: Pakko lukea alusta loppuun lähes yhdellä istumalla. Koukku tarttui, ei mahda mitään!
1*4 p: mielenkiintoinen aihe, pohdiskelemaan houkutteleva tyyli, kauneudenarvon ylistystä
2*3 p: ei sykähdyttänyt, parasta kuvaus tuon aikakauden naisista eri piireissä
2*2 p: turhan kevyttä kuvausta
1*1 p: pitkäveteinen

Keskiarvo: 2,9

kirjuutteli Marianne

4.12.2018 

Unelma Afikasta

Joulunalusaikaan tapasimme glögintuoksuisessa Ahonlaidassa puhuaksemme kirjasta Unelma Afrikasta. Kirjan on kirjoittanut Kuki Gallmann. Lämpimään Keniaan sijoittuva kirja oli oiva kontrasti Pohjolan pimeimpään aikaan.  Onneksi pienoinen luminietos jo valaisee meilläkin maisemaa. Ja joulun tunnelma luo jo omaa lämpöään ja valoaan, glögikin tuoksuu ja piparkakut maistuu! 

Unelma Afrikasta on kronologisesti etenevä omaelämänkerrallinen kirja, jossa nuoren Italian aristokraattiin kuuluva naisen, Kukin, haave Afrikassa asumisesta toteutuu. Kirjan alussa kuvataan  lyhyesti Kukin lapsuutta ja nuoruutta ja ensimmäistä avioliittoa ja lapsensaamista. Kun Kuki joutuu auto-onnettomuuteen ja  kuukausien ajaksi vuodepotilaaksi, hänellä on aikaa miettiä mitä elämässään haluaa tehdä. Samassa onnettomuudessa ollut ja samoihin seurapiireihin kuuluva komistus ja Keniassa jo lomiaan viettävä Paolo jakaa olosuhteet Kukin kanssa. He rakastuvat ja päättävät yhdessä toteuttaa molempien unelman Afrikasta, Paolo onnettomuudessa vaimonsa menettäneenä leskenä ja Kuki erottuaan lapsensa isästä. Motivaatiota ei sen kummemmin pohdita tai ainakaan kerrota. 

Kirja jatkuu Afrikasta. Kuki kertoo paljon tuttavapiiristään siellä. Se muodostuu eurooppalaisissa, samanmoista eliitin edustajista. Tässä henkilökuvauksessa kirja on heikoimmillaan;  henkilöitä kuvataan tekemisten ja sosiaalisten taitojen kehumisella, tuntui, että pelkkää mahtavuutta, osaamista ja erinomaisuutta oli Kukin ympärillä. 

Moni näistä ystävistä oli ostanut tilan alueelta. Kuki ja Paolokin päätyvät ostamaan tilan oman tuttavansa naapurista, 400 neiliökilometriä Laikipian  alueen ylänköä, hautavajoamineen ja järvineen. 

Kukin poika Emanuel muutti mukana. Hänen kauttaan kuvataan  Afrikan luontoa ja varsinkin eläimiä, joita Emanuel seuraa tai pyydystää hyvin vapaasti. Käärme sitten koituukin hänen kohtalokseen.

Kuki oppi englannin ja swahilin kielet kuin tyhjästä. Arjen elämä  Afrikassa ei kuitenkaan ollut helppoa, sillä mukavuudet puuttuivat, esim. puhelinta ei ollut, radiolähetin kylläkin. Laikipiasta liikuttiin autolla asioille, lähinnä Nairobiin, jossa Emanuelkin myöhemmin opiskeli. Paljon myös lennettiin, Laikipiaankin tehtiin lentokoneelle laskeutumispaikka. Kuki ei kuitenkään itse lentänyt.

Kirjoittaja ei missään vaiheessa kerro rahasta, ei tilan ostoon eikä sen ylläpitoon liittyen. Meitä  askarrutti, mistä tulorahoitus tuli, karjanmyynnistäkö? Samoin se, mitä he maksoivat työntekijöilleen, joita täytyi olla paljon, olihan karjaakin useampi tuhat. Sivumennen kävi ilmi, että työntekijät myös velkautuivat emännälleen: erään juhlan yhteydessä mainitaan, että Kuki antoi velat anteeksi henkilökunnalleen.

Arjen työntekemisen kuvausta ei paljon ollut. Tuntui, että Paolokin oli koko ajan metsällä. Hän kaatoi myös norsun, mistä olikin tullut jonkinlainen kosto-pakkomielle, koska Paolon veli oli joutunut aikanaan norsun tappamaksi. Norsun kaadettuaan Paolo koki, että ei enää halua sitä tehdä. Kirjan henki muuttui tuon jälkeen enemmän eläinten suojelun puolelle metsästyksen sijaan.  Tilasta tehtiinkin suojelualue, jossa mentsästys on kielletty ja tilan työntekijät valvovat sitä.  Myöhemmin toimintaa suojelutoimintaa jatkaa Kukin perustama säätiö.  Meitä mietitytti  kylläkin se, että paikkasiko luonnosuojelu osaltaan huonoa omaa tuntoa; olivathan he  vieneet tilaa Afrikan luonnolta ja alkuperäiseltä kansalta. Tällaisia asioita sitä ei kirjassa kuitenkaan valitettavasti pohdita. 

Kuki saavutti alkuperäisväestön luottamuksen ja kunnioituksen kirjan mukaan helposti. Hänellä oli kiinnostusta myös alkuperäiseen elämäntapaan, jota hän halusi tukea, mm. korupajan perustamisella läheiseen kylään ja toki hän työllisti paikallisia tilallaan. Pieneltä nämä asiat kuitenkin tuntuivat kaiken länsimaalaisella rahalla mahdollistuvan elämän rinnalla.  Pieni tutkimus Kukin elämänhistoriasta kirjasta eteenpäin kuitenkin kertoo, että hänellä ja Sveta-tyttärellä on aito kiinnostus paikalliseen elämäntavan ja kulttuuriin tukemiseen. Ongelmatonta se ei ole, ja paikalliset ovat osin vihamielisiä heitä kohtaan.

Kirjassa kuvataan elävästi Afrikan luontoa ja sen isoa merkitystä Kukille. Maisemat puineen ja kivineen, auringonlaskut, eläinten tarkkailu, niistä kerrotaan paljon, ja se onkin meidän monen mielestä kirjan parasta antia. Puutarhan perustamisesta ja sen hoitamisen haasteista kerrotaan mukavan paljon, joskaan ei syvällisesti.

Kukin lähiomaisten kuolemat olivat koskettavia tapahtumia. Kukin elämä kietoutui loppupeleissä Paolon ja Emanuelen menetyksen ympärille, ja heidän muistelulle, joka tuntui osin yliluonnolliselta. Näin oli, vaikka hän synnytti postuumisti Paolon tyttären Svetan. Ystäväpiirin ja muistelun avulla Kuki jatkoi elämää eteenpäin Laikipiassa. Hänellä olisi varmaan ollut mahdollisuus palata Italiaan, vilahtelevathan isä ja äiti muutamilla riveillä mukana tarinassa. Tai ylipäätään muuttaa länsimaihin -tai minne vain muualle!

Leikkimieliset pisteet

Arviointiasteikko
5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelen kaverillekin
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa
1: ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

Tulos:
4* 4 pistettä = mielenkiintoista Afrikan luonnon ja elämän kuvausta, sujuvaa tekstiä
2* 3 pistettä = helppo lukea, mielenkiintoinen aihe, henkilökuvaus epätodellisen yliampuvaa, motiivien pohdintaa ja taustoitusta olisi kaivannnut

Keskiarvo 3,6

muistiinmerkitsi Marianne

1.11.2018
Seitsemän syntiä

Kokoonnuimme lukupiirin toisen kauden ensimmäiseen kirja-arviointiin Lappiin. Takana oli huikaisevan kaunis ja lämmin kesä. Edelleen lumi on pysytellyt  poissa, mutta pimeää on ja hiukan kuraista. Mikäpä silloin paremmin elämää valostuttaa kuin lukeminen!

Olimme lukeneet suureen suosioon nousseen dekkaristi Donna Leonin kirjan Seitsemän syntiä. Donna Leon oli meille suurimmalle osalle uusi tuttavuus. Seitsemän syntiä on komisario Guido Brunettin työstä kertovan kirjasarjan puolesta välistä. Tällä haavaa sarjaan kuuluu jo  yli 20 kirjaa. Kirjasarajn tapahtuman sijoittuvat Italiaan, Venetsiaan. Tuollahan itse kirjailijakin on asunut pitkään, vaikka onkin alun perin amerikkalainen.

Kirja koettiin helppolukuiseksi. Präntti oli isoa ja rivitys harvaa, kieli selkeää ja konstailematonta. Italialaisia nimiä pyöri paljon, joten varsinkin pätkittäin lukemalla saattoi henkilöiden seuraaminen olla hankalaa. Osa henkilöistä oli,  dekkareiden tapaan, ns. merkityksettömiä kirjan kantavan juonen kannalta.  Ja titteleitä tietenkin viljeltiin, olitiinhan Italiassa!

Oli vanhan naisen kuolemantapaus, jota tutkittiin murhana ja syylliseksi todettiin kotiapulainen, joka menehtyi junan alle. Komisario Brunetti toisinajattelijana ja klassisesti ns. yksinäisenä sutena, avaa tapauksen uudelleen, kun murhatun naisen naapuri haluaa todistaa kotiapulaisen syyttömyyden puolesta.

Kokeneen dekkarien lukijan silmissä kirjan juoni on tyypillinen, syyllistä vilautellaan tarinassa jo hyvissä ajoin, mutta harhautetaan kuitenkin merkityksettömillä henkilöillä ja asioilla.  Brunettin tutkimuksia voi pitää amatöörimäisinä; leskirouvan  perijää puhutetaan kirjan puolivälissä, rouvan puhelutiedot  tarkistetaan vasta kirjan loppupuolella,  tavaroita (ullakolle jo siirrettyjä) tutkitaan vasta jälkikäteen, silloinkin salaa, yksin ja paljain käsin. 

Lopussa kuitenkin murhaaja saadaan paljastettua! Osa lukijoista piti kyllä murhaajan motiivia kummallisen pienenä. Mutta ei paljasteta enempää!

Kirjassa tulee esille myös Italian hallinnon korruptoituneisuus, oikeuslaitosta myöten. Brunettin oman organisaationkin menetelmät ovat arveluttavia, suomalaisesta näkökulmasta pöyristyttäviä! Muun muassa Brunettia palveleva kollega, signorina Elettra, hakkeroitui sumeilematta entisen työnpaikkansa, pankin, järjestelmään ja näin saatuja tietoja myös käytettiin murhan selvittelyssä. Jonkin tuttavuuden tai ystävyyden kiitollisuuden velka tai henkilön tilanteen hyväksikäyttö, vaikutti myös ihan normaalilta toimintatavalta.

Venetsialaisten arjen elämääkin kuvattiin jonkin verran, mm. heidän tuskastumistaan turisteihin. Odotetusti kaupungilla liikkuminen kuvattiin tarkasti, kadunnimet ja -kulmat tulivat aina mainituksi. Osalle lukijoista tämä oli rasittavaakin, toki se toisaalta antoi autenttista mielikuvaa kirjan tapahtumapaikoista.

Ja se ruoka, siitäkinhän Donna Leon on kuulu. Ja kyllähän kirjassa ruokakuvauksia oli. Rouva Brunetti hoiti kotona ateriat, niin lounaat kuin päivällisetkin (mitenhän ehtikin, hänkin kun oli työssä!), toki komisario saattoi tiskeissä tai viinin kaatamisessa auttaa! Välillä Brunetti söi kaupungillakin, aina yhtä valikoidusti niin paikan kuin ruokalajin suhteen! Osa tykkäsi tarkoista ruoka-aines kuvauksista, ja harmitteli, kun ei ollut reseptejä! Osalle ruoan tarkka kuvaili tuntui päälleliimatulta. Ruokien italialaiset nimet olisivat usein vaatineen googlaamista, jotta herkut olisi osannut kuvitella oikeanmakuisina!  

Leikkimieliset pisteet

Arviointiasteikko

5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelen kaverillekin
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa
1: ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

Tulos:

Dekkariksi pehmeä, ei vikaa, mutta ei erikoinenkaan, ei ihan lunastanut suuren suosion luomia odotuksia, näillä tiivistyksillä kaikki lukijat antoivat lukutoukkien määräksi kolme!

Keskiarvo 3,0

Ylöskirjoitti Marianne 

16.5.2018

Hiljaiset sillat kuiskivat romantiikkaa

Toukokuun kuudestoista tavattiin Lapissa, lämpimässä kevään illassa. Pääskyt jo lentelivät pihapiirissä pesäpaikkaa etsien. Voi, miten kevät onkaan edennyt nopeasti!

Lukupiirin kevätkausi päätettiin päättää romanttisesti valitsemalla kirjaksi Robert James Wallerin Hiljaiset sillat. Oli mukava, kun kaikki olivat ehtineet lukea kirjan ainakin jollakin tasolla. Pari meistä oli lukenut kirjan jo julkaisuaikoihin 90-luvulla ja nähnyt  Meryl Streepin ja Clint Eastwoodin tähdittämän elokuvan.

Lyhyt ja ytimekäs rakkaustarina, joka jatkui muistoissa. Noin tiivistimme kirjan! Teksti oli helppolukuista, joten kirjan luki nopeasti. Sen saattoi jopa ahmia, varsinkin, jos luki sen ensimmäisen kerran. Kirja oli kirjoitettu dokumentaarinomaisesti, jo kirjan alku ohjasi lukijaa kuin kyseessä olisi tositarina. Teksti sisälsi myös paljon yksityiskohtia.

Käytetty kieli taas oli elämänläheistä, arkisen mukavaa ja monisanaista ja samalla yksinkertaista. Osin tuli mieleen vanhat kunnon Harlekiinit!

Kirja kertoi kahden aikuisen yllättävän kohtaamisen ja siitä syntyneen rakkaudenhuuman. Nainen, Francesca oli naimisissa, asui Yhdysvaltain keskilännessä Iowassa maatilan emäntänä. Hän oli syntyjään italiatar, joka selitti varmaan sitä, että hän koki tiettyä juurettomuutta ja sitä kautta hengenheimolaisuutta kirjan mieheen, Robertiin.

Valokuvaaja-Robert oli yksinäinen susi ja oman tiensä kulkija, joka ei ollut juurtunut mihinkään paikkaan tai ihmissuhteeseen.

Tarina käynnistyi, kun Robert pyörähti Chevroletillaan Francescan pihaan kysymään tietä Rosemaryn sillalle. Robert oli ottanut toimeksiannon kuvata Madisonin alueen katettuja siltoja. Francesca ei voinut vastustaa mieltään ja pyysi epäsovinnaisesti Robertia sisälle saakka, vaikka (koska!) hän oli yksin. Mies ja lapset olivat proosallisesti karjanäyttelyssä.

Siinä se sitten kipinä alkoi leimahdella! Tarina kulki eteenpäin kovin, kovin romanttisesti. Kuten yksi meistä sanoi, kaksi päivää tutustuttiin ja kaksi päivää rakasteltiin, ja loppuelämä sitä sitten muisteltiin! Niinhän se meni!

Mies kuvattiin kirjassa kaikin puolin hienoksi tyypiksi; ulkoisesti jänteväksi, notkeaksi kaikesta selviäväksi camel-tyypiksi. (Camel tuotemerkkinä kirjassa mainittiinkiin ja samoin monen monta muuta tuotemerkkiä!) Samalla hän oli herkkä ja huomaavainen, syvällisesti keskusteleva ja nautintojen päälle ymmärtävä. Sellainen sadun prinssi - tai cowboy, jonka kaikki naiset haluaisivat - ja jollainen jokainen mies haluaisi olla!  Kirjailijan haavekuvako lienee ollut!

Francesca italiattarena kuvattiin sensuelliksi ja tunteellisesi, mutta luonnonläheisen raikkaaksi tavalliseksi naiseksi. Pääpaino oli miehen kuvaamisessa Francescan ajatusten ja tuntemusten kautta. Tuo miehen ihannointi vähän kyllä häiritsikin, ainakin jota kuta realistista lukijaa! :)

Kirja oli perusromanttinen kuvaus siinäkin mielessä, että rakkauden aika oli lyhyt, muutaman päivän kestävä. Ja sitä jäätiin syvästi kaipaamaan. Puhelimme ja funtsimme lukupiirissä naisen toimintaa tuossa tilanteessa. Mies oli valmis yhteiseen tulevaisuuteen, naiselle tilanne oli hankalampi, sillä konservatiivinen ympäristö  ei olisi eroa hyväksynyt. Francesca pohti, joutuisiko koko perhe kärsimään, jos hän jättäisi miehensä?

Tarina paljastui ympäristölle, Francescan lapsille, vasta Francescan jäämistöstä. Mitähän lapset oikeasti ajattelisivat tuossa tilanteessa, mitä he olisivat äidilleen sanoneet, jos olisivat tilanteen tienneet?

Kaiken kaikkiaan ihku rakkaustarina ja hyvä päätös lukupiirin ensimmäiselle kaudelle!

Mukavaa kesää!

Leikkimieliset pisteet

Arviointiasteikko
5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelen kaverillekin
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa
1: ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

Tulos:
1 * 5 pistettä = hyvä rakkaustarina
3* 4 pistettä = kivaa luettavaa väliin, sopii kevättunnelmiin
3* 3 pistettä = turhan yksikertaista tekstiä, mutta kaunis tarina

Keskiarvo 3,7

Mustiinmerkitsi Marianne

23.4.2018

Laulu rakkaudesta ja Terveisin

Kirjan ja ruusun päivänä ruvettiin runolle Kaakkurissa. Mikäpä sen mukavampaa, kevääseenhän runot nyt ainakin sopii! Odotettu kevät, se  olikin edennyt jo;  lumipeite  alle puoli metriä ja Kiannassa jääkansi jo kohvakkaana. Auringonpaisteisessa illassa katseen olikin soma hakeutua kuulaaseen järvimaisemaan!

Lukupiiriläisillä oli luennan alla Eeva Kilveltä julkaistu teos Runoja (1978), joka sisältää runokokoelmat Laulu rakkaudesta (1972) ja Terveisin (1976).  Yhteisnide Runoja piti sinällään reilu 200 sivua, suunnilleen saman verran oli runoja. Mikä parasta, jokainen meistä oli lukenut joko tuon yhteisniteen tai sitten erilliset kokoelmat.  Kilven runoihin tutustuminen lukemalla oli meille kaikille ensimmäinen kerta.

Luontosuhdetta, äitiyttä, naisena elämistä, rakkautta monin eri tavoin koettuna, tätä muun muassa runokokoelmista löysimme. Runojen luontosuhteessa oltiin kesässä, kaupunkilaisen kesäpaikassa. Äitiys oli aikuisten poikien äitinä olemista, muistoja ja itsetutkiskelua. Naisena taas elettiin vailla vakinaista suhdetta, rakkautta miehen kanssa kokien, sitä kaivaten. Itsensä hyväksymistä, rakastamista löydettiin myös. Elämää oli peilattu  kristilliseenkin sanomaan. Niin, ja osuvaa huumoria oli, se toi hauskuutta lukemiseen!

Miespuoliselle lukijalle kaikki runot eivät avautuneet tai tunteneet omilta, naispuoliset lukijat taas pitivät runoja osuvina, ei toki kaikki jokaiselle, mutta niinhän kokoelmissa yleensäkin on. Todettiin, että runot avautuvat lukijalleen kukin tavallaan ja varmaan eri aikaan lukemalla eri tavalla. Näiden runokokoelmien vahvuus onkin siinä, että ne puhuttelevat eri elämänvaiheessa. Eri runot ns. kolahtavat eri elämäntilanteissa, tai samat runot avautuvat eri tavalla.

Runot on julkaistu neljäkymmentä vuotta, tai yli, sitten. Ja, että osaavat olla puhuttelevia, koskettavia ja osuvia edelleen! Aiheet ovat lähellä ihmistä, hyvinkin konkreettista arkea, ja samalla jotenkin niin yleispätevää ja olennaisen tavoittavaa, että aika ei niitä kuluta! Toisaalta Kilpi oli varmaan edellä aikaansa, muun muassa kaupunkilaisen luontosuhdetta ja itsenäisenä naisena elämistä kuvatessaan. Tämän muistiinpanon kirjoittaja huomaa tässä kirjoittaessaan, että Kilpi oli aika lailla ikätoveri meille monelle lukupiiriläiselle runoja kirjoittaessaan, ehkä se yhdisti meitä runojen kautta.

Jokainen meistä luki lukupiirissä runon, jonka halusi nostaa esille. Runoilla ei ole nimiä, joten tässä vain muutamalla asialla, asiasanalla, viittaus runoon sekä sivunumero teoksessa Runoja (1978). 

Ensimmäisenä tuli esille runo, jossa kuvattiin meitä kaikkia joka päivä koskettava asia: "Pidä kiirettä, minä vanhenen." Runossa oltiin unessa tuntemattomilla asemilla ja "vain muutama minuutti aikaa junan lähtöön". Runossa puhutteli ajan ja elämän kuluminen. (s. 28.)

Sitten mentiin metsään. Niin, luonnon keskellä kun elämme metsä on monelle tärkeä paikka, niin hänellekin, joka nosti runon esiin. Metsässä on rauhaa ajatella! Runossa metsässä "voi kuulla ensi kevään käen kukkuvan". (s. 136)

Monelle naiselle, joka on enemmänkin toisia, lapsia vaikkapa, ajatellut ja itseltä vaatinut, tuntuu hyvältä runo, jossa oli kuvattu sitä, miten pitää itsestä huolta, pitää itseä hyvänä. "Nukkumaan käydessäni.... kehun: sinä pieni urhea nainen, minä luotan sinuun." (s. 12)

Luontoaiheisia runoja oli eri vuorokauden ajoilta. Sykähdyttävää, miten niiden erilainen olemus ja tunnelma oli esillä. Esille nousi hellepäivän aamuun "sijoittuva" runo, jossa sielu tanssii harjulta harjulle (kainuulaisen mielikuvissa toki vaaralta vaaralle :)) ja pyörii kuusien päissä, liitää lammen (järven :)) pintaa, "mutta aina se hupsu palaa tähän ruumiiseen. Mikä kuolevaisuudessa viehättää?" (s. 118)

Ihmissuhteiden vuoro oli seuraavassa runossa. Äitinä lukupiiriläistä -ja meitä monta muutakin äitiä, puhutteleva oli runo, jossa lapset nähdään heinä, "joille minut on tarkoitettu ja tarkoitettu olemaan hyvä". Iso runo, jota on vaikea pukea sanoiksi tässä. (s. 67)

Sitten tuli vielä oiva esimerkki konkreettisesta runosta, jossa voi tuntea sekä konkreettisuutta että elämänkulun ja luopumisen. Runossa hyvästellään pienet kirjaimet, joiden sanomaan tunnutaan pitävän tärkeänä. (s. 165)

Luonto- ja ihmisssuhteet olivat runoissa kovin tasaväkisesti puhuttelevia. Molempia tuli mukavasti esille. Puhuimme myös monesta muusta runosta.  Nasevista ja osuvista ja ainakin tämän kirjoittajan mielestä hersyvän humoristisista runoista, muun muassa kuminasta ja miehistä kuusta!

Totesimme, että runoista on vielä monen lukukertaan ja että kokoelmat voivat ilmestyä jonkun meistä kirjahyllyynkin! Kiitos Eeva Kilvelle ja onnea vast'ikään täyttyneestä 90 ikävuodesta!

Leikkimieliset pisteet

Arviointiasteikko
5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelen kaverillekin
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa
1: ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

Tulos:
2 * 5 pistettä = naiselta naiselle, koskettavaa,  konkreettinen arki tavoittaa yleispätevyyden
2 * 4 pistettä = paljon puhuttelevia runoja eri elämänvaiheisiin
2* 3 pistettä = liian feminiini miehelle, hyvä tunnelma runoissa

Keskiarvo 4,0.
Ykköspaikka meni taas uusiksi! 

Seuraava tapaaminen ja luettava kirja
aika: keskiviikko 16.5.2018 klo 18.30
paikka: Lappi, Lapintie 187
lue/palauta kirja: Robert James Waller, Hiljaiset sillat 
Lukupiiri pitää kesätaukoa, joten uutta kirjaa ei jaeta.

 Mustiinkirjoittajana Marianne

4.4.2018
Kun kyyhkyset katosivat

Kevät keikkuen tulevi! Kirkas kevätpäivä oli takana ja valkeat hanget jo vähän periksi antaneet, kun lukupiiri kokoontui Leppälän pirttiin raattailemaan. Samalla mummin pikkuvieraat saivat kavereita retkeilyyn, pirtistä keittiön nurkkaukseen on siihen tarkoitukseen aivan riittävä matka, vielä!

Kyllä oli veljeskansan kohtalo kova, jos oli suomalaistenkin uhraukset, näin huokaistiin Sofi Oksasen kirjasta Kun kyyhkyset katosivat. Kirja sijoittui toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikaan. Tapahtumat olivat kovin todentuntuisia.

Kirja herätti paljon keskustelua lukupiirissä. Jo siitä lähtien, että osa meistä ei ollut lukenut kirjaa joko lainkaan tai vain osittain. Osalla meistä oli pääsiäishulinoita ja aika ei riittänyt lukemiseen. Osalla oli kyllä yritys lukea, mutta se tyssäsi jo alkuunsa, kun kirjaan oli vaikea saada otetta; kuka kertoi, ketä henkilöt olivat, sotakuvaus alussa kammoksutti. Me, jotka luimme kirjan totesimme, että kirja kyllä lähti vetämään hyvin, kun alusta selvisi - ja että sitä aseilla käytävää sotaa ei kuvattu alun jälkeen.

Pari meistä oli tuttuja Oksasen tuotannon kanssa, olipa tämän kirjan lukeminen jollekin jo toinen ja jollekin jopa kolmas kerta. Pari tuli tutuiksi Oksasen tuotantoon vasta tämän kirjan myötä, ja tuli hyvin juttuun! Turhaan Oksasen julkisuus ja suuri hehkutus oli meitä vieroksuttanut.

Mutta tätähän lukupiiri on parhaimmillaan, tulee tutustuttua uusiin kirjoihin ja kirjailijoihin tai saa mukavan uuden lukukerran jo tuttuun teokseen!

Tämä kirja kestää, tai jopa vaatii, useamman lukukerran. Paljon uusia nyansseja löytyy ja ajatuskulkuja herää, kun kirjan lukee toistamiseen. Koimme, että on kirjoitettu jättäen paljon kertomatta; mitä tapahtui kuvaamatta täysin jätetyissä tai hyvin niukasti kuvatuissa tilanteissa? Ne kun tuntuivat merkittäviltä sitten kirjan myöhemmissä vaiheissa! Ehkäpä tämä tyyli peilasi hyvin sitä aikaa, jota Virossa tuolloin elettiin; kukaan ei tiennyt, mitä on tapahtunut oikeasti ja mitä tapahtuu seuraavaksi. Mihinkään ja kehenkään ei voinut luottaa, ei itseensäkään. Mielenkiintoinen, joskin inhimillisesti kauhea tilanne!

Kirja kertoi kahdesta miehestä, serkuksesta, joiden elämä nivoutui yhteen jo pienestä pojasta asti. Kirja alkoi kuvauksella venäläismiehityksen ensimmäisestä vaiheesta, vaiheesta jolloin venäläisiä ajettiin ulos Virosta ja saksalaisia odotettiin pelastajiksi.

Serkukset Roland ja Edgar olivat taisteluissa mukana. Roland metsäveljenä etunenässä, Edgar serkkunsa ja kasvinkumppaninsa huolehtimana joukon hännillä. Roland ymmärsi elävänsä erityistä aikaa ja piti koodattu päiväkirjaa ajatellen siitä olevan hyötyä tuleville sukupolville, jotka noita kammottavia aikoja myöhemmin tutkivat. 

Miehillä oli serkukset morsiamina, Rolandilla Rosalie ja Edgarilla Juudit. 

Pian kirjassa päästiin saksalaismiehityksen aikaan ja kirja keskittyi Edgarin ja Juuditin elämään. He olivat päätyneet avioliittoon saakka. Rosalie oli kuollut, josta pahat aavistukset heräsivät jo lukijalle. Edgar muutti nimensä ja taitavana väärentäjänä työskenteli saksalaisille vakoojana. 

Juudit saa elämäänsä oikeaa rakkautta, kun hän ja saksalainen upseeri Hertz rakastuivat toisiinsa. Rakastavaisilla on kauniita hetkiä, kauniisti kuvattuna. Ympäristö suhteelle oli kuitenkin ahdas, onhan Hertz miehittäjävallan sotilas ja Juudit naimisissa. Selvisi myös, että Edgar työskenteli juuri tuolle samalla upseerille, ja Edgarille selvisi Juuditin ja upseerin suhde. Sitten vielä Juudit pettää upseerinsa luottamuksen suostumalla toimimaan Rolandin kanssa vastarintaliikkeessä. Että ei ihan helppo juttu heille, eikä lukijalle pysyä käänteissä mukana!

Ainakin ensimmäistä kertaa kirjaa lukevaa vaivasikin juoni, varsinkin tapahtumat, joita ei kuvattu, mutta joihin viitattiin kirjassa myöhemmän. Kirjassa alkoi näet  jossain vaiheessa kulkea 1960-luvun neuvostoajan kuvaukset limittäin 1940-luvun saksalaismiehitysajan kuvausten kanssa.

Askarruttamaan jäi muun muassa se, miksi ja miten Edgar joutui Siperiaan; ainakin hän oli palannut sieltä vaimonsa Juuditin "kumppaniksi". Mikä oli Juuditin ja Rolandin suhde sillä aikaa? Mitä Edgar siitä tiesi? Rolandille oli syntynyt Evelin-tytär, oliko Juudit äiti? Miten Edgar sai vakoilutehtävän, vaikka Juudit oli mukana venäläisvastaisessa toiminnassa?

Roland oli, niin missä? Sitä mietti ja lähti selvittämään myös Edgar, olihan Roland vaaratekijä, joka saattoi paljastaa Edgarin taustat.

Edgar, joka myi itsensä (hänestä ei voine sanoa sielunsa!) nyt neuvostovallankäyttöön, sai vakoiltavakseen Kohteen, joka paljastui Evelinin sulhaseksi. Tiesivätkö neuvostovallanpitäjät enemmän kuin Edgar? Niin, mistään ei voinut olla varma. Edgarkin eli koko ajan epävarmuudessa ja pelossa, vaikka osasikin mielistellä, juonitella, pettää, käyttää hyödyksi tilanteita ja ihmisiä; väärentää kaiken!

Edgar sai käsiinsä Rolandin päiväkirjan ja teki sen perusteella kirjan, jossa kuvasi Rolandin pahuuden perikuvaksi, likvidoitavaksi, itsensä taas (neuvosto)sankariksi.

Karmaisevimmin Edgarin toiminta kohdistuikin läheisiin, Rolandiin ja Juuditiin, ihmisiin, jotka tiesivät hänestä eniten. Toki hekään eivät olleet puhtaita pulmusia, vai pitäisikö sanoa kyyhkysiä, mutta heidän valintansa ja motiivinsa kuvattiin enemmän auki, mm. henkilökohtaisina tunteina tai Viron itsenäisyyden pelastamisena. Edgarin motivaatio ei ainakaan selvästi paljastunut, mies toimi loputtoman häikäilemättömästi, tunteettomasti. Osaa meistä tuo toiminnan suuremman motivaation tai inhimillisyyden puute häiritsi. Ehkä sitä ei vain ollut tai oli "vain" oma henkiinjääminen. Vai koostuiko se monesta pienemmästä asiasta elämänkulun varrelta?

Kirjan tyyli oli myös keskustelua herättävä. Oksasella oli hyvin, hyvin laaja sanavarasto käytössään ja lauserakenteet vaihtelevia. Osaa meistä se miellytti kovin. Osa koki, että lauserakenteisiin oli dumpattu adjektiiveja, adverbeja ym. kuvaavia sanoja ihan liikaa, ilman, että ne palvelivat asiaa vaan päinvastoin, ne tekivät lukemisesta välillä tunkkaista. Toki enimmältään kieli oli soljuvaa ja kielikuvat vallan hienoja; vaikkapa, että lipputangot kukkivat torilla Viron lipuin (vapaasti muisteltuna), jota oli käytetty pariinkin kertaan.

Minne ne kyyhkyset katosivat, se on varmaan se pakollinen kysymys vastattavaksi! Realistinen vastaus on, että saksalaisten suihin! Tarkkaavaisimmat lukijat huomasivat, että Juuditin kyyhkysen värisistä silmistä katosi elämä. Ehkä se olikin kirjan koskettavin kehityskulku ja kohtalo. Ensikertalainen ajatteli, että kyyhkysen symboloima viattomuus oli kadonnut läpeensä ihmisistä. Niinkö se aina katoaa, kun ihminen joutuu tarpeeksi tiukoille?

Blogin lukija, onko kirja sinulle tuttu? Olisi kiva kuulla, mitä ajatuksia sinulla on kirjasta herännyt. Kommentoi siis blogin alle!

Leikkimieliset pisteet

Arviointiasteikko
5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelen kaverillekin
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa
1: ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

Tulos:
2 * 5 pistettä = aihe, tyyli ja henkilökuvaus huippuluokkaa
1 * 4 pistettä = aihe hyvä,  ihmiskuvaus herättävä, tyyli menee överiksi paikoin
1* 3 pistettä = hyvä kirja, toistamiseen luettunakin
1 * 1 pistettä =  aihe ei sytyttänyt, ei jaksanut lukea alkua pitemmälle
2 * ei arvioita, vain selailua 

Keskiarvo 3,6.  Ykköseksi tähän mennessä!

Seuraava tapaaminen ja luettava kirja
aika: keskiviikko 25.4.2018 klo 18.30
paikka: Kaakkuri, Lapintie 181
lue/palauta kirja: Eeva Kilpi, Runoja 1978 (Laulu rakkaudesta ja muita runoja, Terveisin) 
jaettava kirja: Robert James Walker, Hiljaiset sillat

muistiinmerkitsi Marianne

14.3.2018

Arvo Ylpön vuosisata

Kirjapiirin tapaaminen oli Ahonlaidassa 14.3. Luettavana oli Inkeri Nurmisen kirjoittama Arvo Ylpön elämänkerta, joka on julkaistu Arvo Ylpön 100-vuotisjuhlavuonna 1987.

Kirja perustuu Arvo Ylpön päiväkirjamerkintöihin 1920-luvulle saakka sekä Inkeri Nurmisen muihin läheisiin Arvo Ylpön elämän vaiheista.

"Pystyäkseni auttamaan äitiäni tein jo lapsena päätökseni opiskella lasten omaksi lääkäriksi, jotta äitini ei tarvitsisi telefoonilla Pelkosen setää niin usein apuun kiirehtiä," Näin Arvo Ylppö kertoo siitä, kuinka hänestä tuli yksi Suomen tunnetuimmista, jopa tunnetuin lääkäri, joka sai arkkiatrin arvonimen vuonna 1952.

Ylppö väitteli tohtoriksi vuonna 1913 Helsingin yliopistossa. Väitöskirjansa sekä tutkijan ja lääkärin uransa hän aloitti Saksassa, lastenhoito- ja tutkimuskeskus Kaiser Auguste Victoria Hausissa. 

Arvo Ylppö toimi lastentautien professorina Helsingin Yliopistossa vuosina 1925-57 ja koulutti lastenlääkäreitä, lastenhoitajia ja terveyssisaria. Samaan aikaan Ylppö työskenteli Helsingin yleisen sairaalan lastenosaston ylilääkärinä sekä vuonna 1917 perustetun Lastenlinnan ylilääkärinä.  Ylppö julkaisi lastenlääketieteen alalta useita tutkimuksia. Hänen  tutkimustensa pohjalta mm. keskosten hoitoa kehitettiin. Ylppöä pidetään suomalaisen neuvolajärjestelmän isänä. Ensimmäiset neuvolat perustettiin jo 1920-luvulla. 

Mannerheimin Lastesuojeluliiton puheenjohtajana Ylppö toimi vuodet 1920-60. Arvo Ylppö oli mukana myös suomalaisen lääketeollisuuden kehittämisessä ja hän kuului lääketehdas Orionin persustajaosakkaisiin. 

Arvo Ylppö on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.

Ylpön merkittävä elämäntyö tuotiin lukijalle tietoon varsin kattavasti. Sen ohessa päiväkirjamekinnät, jotka valitettavsti loppuivat vuoteen 1924, muodostivat kuvan yksityishenkilöstä, jonka elämän pääpaino oli työelämässä. Elämänkerrassa tuotiin esille vaikeudet ja ponnistelu, joka Ylpöllä täytyi Suomen terveydenhuollon parantamiseksi tehdä.

Elämänkerrassa kuvattiin laajasti terveydenhuollon kehittämistä ja siitä syystä lukijalle se oli hieman luettelomainen, varsinkin sen jälkeen kun Ylpön päiväkirjasitaatit loppuivat. 

Lukija jäi kaipaamaan enemmän yksityiselämän kuvausta. Pohdimme mm. sitä, kuinka paljon Ylpöllä ja aikaa perheilleen, kun hän kaiken kehittämistyön lisäksi matkusteli hyvin paljon. Miten Ylpön perheen omia lapsia hoidettiin? Ylpön persoonasta muodostui kuva, jossa hänellä oli "jalustalla olemisen tarve", hän oli ns. vanhan kansan mies, perinteinen mies. persoonan esiintuomista olisi kaivannut enemmän.

Pohdimme myös sitä, mitä elämänkertoihin jätetään kirjoittamatta. Ylppö oli opiskelut Saksassa 1920-luvulla, mutta hänen yhteyksiään Natsi-Saksaan ei mainita. Ovatko yhteydet katkenneet? Tuskin, koska Ylppö jatkoi tutkimusta Saksassa 1930-luvulla. Totesimme, että Arvo Ylpön elämästä pitäisi kirjoittaa tarkka ja objektiivinen uusi teos. 

Leikkimieliset pisteet

Arviointiasteikko
5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelen kaverillekin
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa
1: ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

6x3p. Helppo kieli, paljon historiaa, tykkäsin, päiväkirjasitaatit mielenkiintoisimpia

1x2p. Mielenkiinto hävisi luettelomaisuuteen, millainen ihminen hän oli?

Yhteensä 2.8 pistettä.

Seuaava kokoontuminen 4.4., jolloin on luettu Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat. Kirjailija herätti jo alkuun epäilyä ja päänpudistuksia, mutta katsotaan, mitä mukavuusalueen ulkopuolelle meneminen tuo tullessaan!

Seuraavaan kertaan valittiin Eeva Kilven runokokoelma Runoja.

Leena kirjasi nämä muistiin.


Että tuntisin eläväni
21.2.2018
Lukupiirin kirjana oli Tuula-Liina Variksen 2013 julkaistu novellikokoelma Että tuntisin eläväni
.

Lapin lämpimässä pirtissä kokoontui kuusi innokasta kirjallisuuden harrastajaa. Lea oli leipassut kermakakun ja juustoleipää lioteltiin kahvissa myös (lakkahillolla vai ilman?) Alkuvuoden sähkökatko keskustelutti vielä, olihan se niin  poikkeuksellinen tianne!

Illan kirjailija Tuula-Liina Varis oli monille uusi tuttavuus, positiivinen sellainen. Variksen henkilöhistorian pääpiirteetkin tulivat tietoon illan aikana. Onhan hän ollut naimisissa tunnetun kirjailija Pentti Saarikosken kanssa.

Että tuntisin eläväni on novellikokoelma, jossa kuvataan neljän sukupolven tarinaa. Novellit siis nivoutuvat toisiinsa. Tämä tuotti lukijoille hieman päänvaivaa. Kirjailija oli jättänyt lukijan vastuulle selvittää, kuinka novellien henkilöt liittyivät toisiinsa. Tämän takia novelleissa piti palata tuon tuostakin tarkistamaan aiempiin, kuinka ne henkilösuhteet menivätkään. Jonkilainen koonti olisi helpottanut lukemista. Jokainen novelli oli oma kokonaisuutensa, mutta toimi myös yhtenäisenä. Novellit etenivät ajallisesti 1920-luvulta kohti nykypäivää.

Teoksen luettavuutta kiiteltiin. Kirja oli sujuva, helppolukuinen ja nopea lukea. Novellit olivat lyhyitä. Teksti vei mukanaan. Haastavuuttakin löytyi, dialogi oli sisällä tekstissä ja lukija sai olla tarkkana, kenen vuorosanoista oli kysymys.

Hajanaisuudesta huolimatta novellikokoelma oli hyvä ja syvä ajankuvaus. Novellien päähenkilöinä oli vahvoja naisia, jopa poikkeuksellisen vahvoja aikaansa nähden. Heitä kaikkia yhdisti "sairaat" miehet: sodassa vammautunut, syöpää sairastava, pettäjä...  Seksuaalisuus oli myös paljon esillä, kuvaus oli suoraa ja paikoitellen hieman roisiakin. Varis koettiin "naispuoliseksi Heikki Turuseksi". 

 Henkilöiden tarinat olivat koskettavia, jotkin ihmiskohtalot tuntuivat julmilta ja raaoiltakin. Erityisesti kahdesta ensimmäisestä sekä viimeisestä novellista pidettiin erityisen paljon. KIrjan viimeinen lause "Kaikki on oikein hyvin" kuvaa erilaisten, vaikeidenkin, elämäntilanteiden päättymistä. Loppujen lopuksi kaikki päättyy, hyvin.

Kirjaa kuvaa hyvin myös se, että novellit olivat niin hyviä, että kirja tuli luettua myös heillä, jotka eivät muuten lue paljon.  

Leikkimieliset pisteet

Arviointiasteikko

5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelen kaverillekin
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa
1: ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

3x4 pistettä: kirja kosketti "murheellisista tarinoista" pitävää, oli hyvä ajankuvaus, kirjoitettu hyvin.

2x3 pistettä: luin, vaikka en ole lukija, kieli hyvää
2x2 pistettä: kyllä luki, oli nopea lukea, henkilöt hakusessa, piti palata takaisin aiempiin teksteihin

Ka 3.1 pistettä: jaettu kärkisija!

Seuraava tapaaminen Ahonlaidassa 14.3. klo 18.30. Osoite on Lapintie 65.

Luettava/palautettava kirja: Inkeri Nurminen: Arvo Ylpön vuosisata
Jaettava kirja: Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Nämä kirjoitti muistiin Leena

Veljet perinnön perässä 

30.1.2018
Tammikuinen ilta oli lauhkea ja tumma, kun tapasimme Toppilassa. Siltikin vaaran laelle on loistomaisemat; Kianta heijastaa valkoista lumivaippaansa ja kirkonkylä katuvalojaan!

Kahviteltiin ja rupateltiin kera kuohkean unelmatortun. Aprikoimme lumen saldoa keväällä, onhan sitä jo nyt lähes 80cm, ylikin oli ennen suvea. Suvea, joka onneksi tiputti tykkylumet metsistä!

Luvun alla oli kolumnistina monelle meistä tutun Roope Lipastin Perunkirjoitus. Perunkirjoitus on ns. road trip-kirja, matkakertomus, jossa veljekset seikkailevat ja sanailevat.

Olimme kaikki lukeneet kirjan, osa vähän harppoen. Yleisvaikutelma oli, että kirja oli helppolukuinen, lauseet olivat yksinkertaisia, vaikkakin sisälsivät kielikuvia paljon. Joidenkin mielestä kielikuvia ja huumoria oli sijoitettu lauseisiin liikaakin, tai keinotekoisen tuntuisesti. Varsinkin alkupuolella huumori tuntui väkisin tehdyiltä, osa totesi. Ja kaikkia tarina ei saanut imuun, osaa se taas veti heti puoleensa.

Kirjan kertoja-minä Teemu ja hänen nuorempi veljensä Janne, olivat tienpäällä mukanaan perinnönjättäjän, Jalmarin, tuhkauurna.

Kirjan kulku oli kuin komediakäsikirjoitus, tarina soljui elämää muistellen tai filosofoiden, sitten äkkipysähdys, tapahtui jotain yllättävää; jouduttiin kolariin, saatiin turpiin, tapeltiin, jouduttiin naisseikkailuun. Koko ajan lukija aavisti, että perunkirjoitus, johon veljekset olivat matkalle, ei tule olemaan sitä mitä he odottivat; miljoonaperintöä ei taideta saada plakkariin ainakaan helpolla.

Puhuimme veljesten suhteesta toisiinsa.  He olivat etääntyneet aikuisina ja taustalta paljastui lapsuuden traumoja; sisaren menetys, isän poissaolo kotoa, vanhempien avioero. Veljesten erilaisella luonteella ja lapsuudessa sen johdosta saatu erilainen kasvatus tuli esiin. Sillä kertoja-veli Teemu selitti nykyisiä asioita, paljolti omaksi edukseen syyllistäen pari vuotta nuorempaa veljeään. Vaikka Janne oli sosiaalisesti lahjakkaampi ja varmaan herkempi vaistoinen, niin suhteessa veljeen ja veljen tarinaan Jannen näkökulma tihkui esiin vain pienissä erissä. Se kuitenkin näytti toisen näkökulman yhteiskunnallisesti menestyneemmän Teemu-veljen tarinaan ja toi särmää kirjaan. Ja kertoi raadollisesti sisaruuden monista puolista! Kirjan loppuhuipennus toi Teemun toiminnan moraalisuuteen vielä uuden ulottuvuuden, voisiko sanoa kirsikan kakun päälle.

Kirjassa ihmiskuva oli aika jännä; kaikkia (pää)henkilöitä voi ajatella vedättäjinä, koijareina. Jalmari paljastui selvimmin sellaiseksi, hän oli sepitellyt uskomattomasti omasta elämästään - ja jättänyt kertomatta mm. lapsistaan. No, siinäpä oli sitten yllätystä perunkirjoitukseen! Veljeksien yhteisen ihastuksen, joka oli samalla toisen veljen ex-vaimo, vedätys paljastui ex-miehelle, sen perään tuli vielä lisää yllätystä molemmille veljeksille! Sivuhenkilöissäkin lähes kaikki huijasivat tai hakivat omaa hyötyä; vaikkapa ilmaiset viinat matkamiehillä ostattaneet opiskelijaneitoset, kyytiin liftannut pariskunta tai ikä-Jalmarin huiputusyritys Aurinkorannikon naapurin toimesta.

Kirja ei ollut ehkä uskottava, mutta se oli komediaa, joka sisälsi riipaisevaa ihmisyyttä ja osuvia ajatuksia siitä. Se herätti meissä naurua, naurahduksia, hymähtelyä, päivittelyä - ja sai aikaan ilahtumista monista oivaltavista huomioista. Ajoi siis asiansa!

Leikkimieliset pisteet

Arviointiasteikko

5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelen kaverillekin
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa
1: ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

Tulos:
1 * 5 pistettä = tää oli mun kirja! 
5* 3 pistettä = ei imaissut, hyvä syvällinen taso pinnan alla, hyvä peruskirja 
1 * 2 pistettä = oli vähän väkisin hauska!

Keskiarvo 3,1.

Seuraava tapaaminen ja luettava kirja
aika: keskiviikko 21.2.2018 klo 18.30
paikka: Lappi, Lapintie 187
lue/palauta kirja: Tuula-Liina Varis, Että tuntisin eläväni
jaettava kirja: Inkeri Numminen, Arvo Ylpön vuosisata

- Marianne

Himmun tarina Tampereelta

10.1.2018
Joulun jälkimainingeissa kokoonnuttiin Alkulaan. Mikäpäs se oli kokoontuessa, kun sähkövalo loisti jo kauas! Toki aidot kynttilät loivat kaunista tunnelmaa pihapiiriin, mutta keinovaloakin osasi arvostaa, olihan sähkökatkot vaivanneet vuodenvaihteessa ihan riesaksi asti!

Olimme lukeneet, kuka kokonaan, kuka ei ihan, Eila Pennasen kirjan Himmun rakkaudet. Osa meistä koki kirjan raskaaksi - liekö valaistusolosuhteet vaikuttaneet, kun kynttilän lepattava liekki palveli monta päivää valonlähteenä. Toki kirjan yhteiskunnallisuus ja kirjan henkilöiden sijoittaminen poliittisten tapahtumien polttopisteisiin vaikutti lukukokemukseen. Kirjan nimi viittaa rakkauskokemuksiin, mutta kun ne sijoittuivat viime vuosisadan vaihteeseen, sen historiallisiin käännekohtiin, kirja laajenee yhteiskunnalliseksi.  Lukija, joka  epäili kirjaa "pelkäksi" rakkausromaaniksi, koki sen positiivisena yllätyksenä. Kirja vei hyvinkin seikkaperäisesti mukanaan niin raittiusliikkeeseen, kieliriitoihin, liiketoiminnan vapautumiseen, työväen nousuun, sortokauden manifesteihin. Tuon ajan kuvaus toi meille mieleen mm. Täällä pohjan tähden alla - ja Punainen viiva -kirjat. Myös Ulla-Maija Lundbergin palkittu kirja Jää, kuvaa samaa aikakautta nuoren pappisperheen kautta.

Himmussa aikakautta kuvattiin nuoren naisen näkökulmasta. Sivuhenkilöt, ne Himmun rakkaudet sekä sukulaiset, toivat kosketuspintaa ajan kuohuntaan. Himmu eli suhteellisen vakiintuneesti kauppapalvelijan elämää ja haki siinä samalla omaa asemaansa yhteiskunnassa.

Naisen elämään, ainakin yhteiskunnalliseen asemaan, vaikutti tuolloin suuresti oliko nainen naimisissa ja jos oli, niin millainen oli miehen asema. Himmulla oli työ tädin, Fasterin, kauppaliikkeessä, ja sitä kautta hänellä oli aika hyväkin asema, mutta toisaalta ristiriitainen. Kauppapalvelija kun ei ollut ihan työväkeä, kuten tehtaanväki, mutta ei herrasväkeäkään. Tulotkin, joista oli parein olla puhumatta, olivat heillä niin pienet, että ne eivät riittäneet äänioikeuteen asti. Naisilla ei tosin ollut äänioikeutta tuolloin muutenkaan.

Himmu teki nykyajan termeillä luokkaretkeä, nousi torpan tytöstä kaupunkilaiseksi kauppapalvelijaksi, ja ehkäpä  liikemiehen rouvaksi asti, siihenkin kirjan loppu antaa viitteitä. Kun vaihtaa maisemaa ja paikkaa yhteiskunnassa, se vaati sopeutumista ja juurettomuuden tunteen käsittelyä, totesimme. Sitä Himmukin teki, sanoi monesti olevansa torpan tyttö - ja kaipasi  maaseudun raikasta ilmaa hengitettäväkseen.

Himmua auttoi sopeutumaan se, että hän oli ison sosiaalisen nousun tehneen Fasterin hoteissa ja hänellä töissä. Suhde ei ollut helppo;  Fasteri osasi nöyryyttää ja Himmulla oli omaa tahtoa. Olosuhteet olivat kuitenkin varmaan helpommat kuin ihan vieraalle töihin tultaessa. Kaupan asiakaspalvelutyö opetti myös kaupunkiympäristössä tarvittavia sosiaalisia taitoja - ja tyylitajua!

Kirjassa oli paljon henkilöitä. Osa meistä koki, että liikaakin. Niitä rakkauksiakin oli monta, ainakin ehdokkaita sulhasiksi! Ensimmäinen rakkaus taisi olla työ Fasterin liikkeessä. Olisikohan kannattanut pysyä siinä, elää itsellisen naisen elämää, kun siihen oli mahdollisuus ainakin niin kauan kuin Fasteri eli.  Himmu valitsi kuitenkin miehen. Pähkäilimme valitsiko Himmu oikein, ainakin hän ansaitsi hyvän miehen, hän oli niin vilpitön nuori nainen! Himmu päätyi valinnassaan Huugoon, nuorena perhettään elättämään joutuneeseen taiteilijasieluun, joka haaveksi afääreistä. Himmu hylkäsi opettaja-ehdokkaat, niin itseään kovasti tarjoavan Hermannin kuin opettajaseminaaria vielä käyvän maalaistalon pojan Matin, jonka kanssa hän aika yksioikoisesti kihlautuikin. Hylätyksi tuli myös työväenliikkeeseen ampautunut rakennustyöläinen Kalle Jussi. Ehkä se "oikein" rakkaus, jos tunteella olisi menty - ja Himmu olisi tohtinut heittäytyä epävarmaan toimeentuloon ja asemaan.

Kirjan tapahtumat sijoittuivat Tampereelle. Pohdimme, että kuvasikohan kirjailija vanhempiensa Hilma ja Hugo Pennasen tarinaa, he kun elivät Tampereella kirjan kuvaamaan aikaan. Kirjan tarina jatkuu trilogiaksi asti, sekin selvisi lukupiirissä. Ehkä tarinan synty avautuu, ken lukee nuo loputkin osat.

Lukupiirin jäsenet saivat tässä ensimmäinen kosketuksen kirjailija Eila Pennasen tuotantoon. Pennanen kirjoittaa hyvällä rytmillä ja sujuvasti, teksti on vaivatonta lukea. Tampereen vanha (?) murre ei tosin joka sanan kohdalta avautunut ja joissakin kohdin osa meistä hyppelehti liian pitkiltä tuntuvien (poliittisten) tapahtumakuvauksien yli. Kirja on paikallaan kaikille, jotka tykkäävät historiasta, näin tuumiskelimme. Tai tykkäävät Tampereesta, lisää allekirjoittanut. Soon moro!

Leikkimieliset pisteet

Arviointiasteikko

5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelen kaverillekin
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa
1:  ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

Tulos:
2 * 4 pistettä = hyvä yhteiskunnallinen kuvaus, kyä pitää lukea loputkin rilokian osat
2* 3 pistettä = historian vaiheiden hyvä kuvaus, sai tietoa lisää
1 * 2 pistettä = vaikeaa tekstiä, liikaa henkilöitä

Keskiarvo 2,7.

Seuraava tapaaminen ja luettavat kirja

aika: tiistai 30.1.2018 klo 18.30
paikka: Toppila, Lapintie 26
lue/palauta kirja: Roope Lipasti: Perunkirjoitus
jaettava kirja: Tuula-Liina Varis: Että tuntisin eläväni

- Marianne

Toyotalla alkuun

19.12.2017
Lukupiirin aloittamisen jälkeen ensimmäinen varsinainen kirja-arviointi oli joulunalusviikolla. Puolimetriset hanget ja mukavan pieni pakkanen ryydittivät kirjapiiriläisten matkaa Kaakkurin pihaan. Monet kauniit kynttilät valaisivat illan pimeyttä ja loivat lämpöistä tunnelmaa. 

Mitäs sitä luettiinkaan?

Kahvitteluhetken jälkeen porisimme kirjasta Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia. Kirjoittaja Joni Skiftesvik on oululainen Runeberg-palkittu kirjailija. Kirja sijoittui paljolti Haukiputaan Martinniemen kylään. Kirjassa oli kuitenkin tarinaa myös Kainuusta, eritoten Kajaanista, kun Skiftesvik kirjoitti työstään Kainuun Sanomissa.

Päällimmäiset tunnot

Kirja ei ollut elämänkerta, vaikka siinä paljon muisteltiinkin. Heti alkuun keskustelua herätti kirjan joissakin kohdin hyvin tarkka ja negatiivinenkin henkilökuvaus ns. kolmansista henkilöistä, jotka mainittiin omilla nimillään. Arvuuttelimme, että lupa varmaan oli, ja toisaalta muistelimme Skiftesvikin perustelleen kuvausta sillä, että hän kertoo avoimesti myös omasta elämästään. Ja onhan kirjailijalla vapautensa!

Eri tapoja lukea - merkki hyvästä kirjasta?

Joku meistä arvioi kirjaa juonen kannalta, joku toinen taas enemmän menneisyyden kuvauksina. Kirjassahan kulki limittäin kaksi aikatasoa; nykyhetki sairaus-/sairaalakuvauksineen ja mennyt aika kuvamaisina kohtauksina muisteltuna.

Monet meistä pitivät lapsuusajan muisteluista, jotka toisaalta olivat yllättävänkin auvoisia olosuhteet huomioiden. Lapsuuskuvauksissa oli joka tapauksessa  tunteita mukana. Työssäoloaika oli sitävastoin kuvattu kovin suorituskeskeisesti. Niiden välillä muisteltiin tietenkin nuoruutta. Siihen kuului paljon kouluelämän kuvausta, joka nykyperspektiivissä tuntuu jopa väkivaltaiselta. Mutta kyllä sieltä oppia jäi, loppuelämäksi asti!

Pohdiskelimme, että näin me itse kukin taidamme elämänkaartamme tarkastella ja muistella; työ on työtä, tunteet ovat näkyvissä enemmän siviilissä. Kirjan lukemisessa kuitenkin puudutti suorituksien ja saavutusten välillä hyvinkin  tarkka kertominen. Jotkut meistä kokivat, että kirja notkahti tästä syystä keskivaiheella, eikä saavuttanut enää alun tasoa.

Toisaalta, vaikka kirjassa oli vahva alku noista lapsuusmuisteluista, niin sitä kuitenkin tasapainotti kirjan loppupuolen vahva ja koskettava kuvaus pojan kuolemaan liittyen. Kirjan viimeinen luku toi osan mielestä hienon, avoimen lopun kirjalle.

Jotkut meistä lukivat kirjaa enemmän nykyhetken näkökulmasta. Miten Jonille kävi ja miten vaimo-Hilkalle? Se jäi askarruttamaan ja toivomaan kirjalle jatkoa! Joku oli jo googlannutkin asian, ja huoh, kirjoittaja ja vaimo selvisivät!

Kirja oli jaettu osioihin Sydän, Aortta ja Saari, jotka viittaavat nykyhetki-tasoon. Ehkä niillä on merkitys menneen ajan  kuvauksiinkin, sitä jäi ainakin tämän muistiinpanon kirjoittaja pohtimaan.

Kainuulaisina lukijoina meistä tuntui, että Skiftesvik ei todellakaan viihtynyt "meillä". Ahdistiko Kainuussa eläminen laajemminkin kuin mitä kirjassa tuotiin esiin? Tapahtumien loogisuus jotenkin ontui, eikä syvempiä tuntoja tuotu siltä osin esiin.

Skiftesvik mietti pitkään vapaaksi kirjoittajaksi ryhtymistä ja haki uskonvahvistusta itse Kalle Päätaloltakin. Päätös syntyi - ja se  oli hyvä!  Saamme nyt nauttia kirjailijan työn hedelmistä!

Leikkimieliset pisteet elikäs lukutoukkien määrä

Arviointiasteikko

5: oli pakko lukea yhteen pötköön tai on luettava uudelleen
4: kannatti lukea, suosittelisin kaverille.
3: hyvä peruskirja, perussettiä, huonompiakin on luettu
2: lukee paremman puutteessa

1: ajantuhlausta, mutta tulipahan luettua

Tulos
1 * 4 lukutoukkaa = hieno kieli. Lisää Skiftesvikiä!
4 * 3 lukutoukkaa = alku toimi, huonompiakin on luettu 
1 * 2 lukutoukkaa = loppui kesken, juoni ei toiminut

Keskiarvo tasan 3.

Seuraava tapaaminen ja luettava kirja

aika: keskiviikkona 10.1.2018  klo 18.30
paikka: Lappi, Lapintie 187 huom. muutos: Alkula, Lapintie 149
lue/palauta kirja: Eila Pennanen: Himmun rakkaudet
jaettava kirja: Roope Lipasti: Perunkirjoitus

Muistiin kirjoitti
Marianne

Lukupiiri aloitti - hyppää kyytiin!

30.11.2017
Lapinkylän lukupiiri aloitteli toimintaansa viiden naisen voimin. Kirjoja lähti kiertoon enemmänkin, joten tavataan seuraavalla kerralla 19.12. vieläkin isommalla porukalla, eikö!

Lukupiirin ensimmäiseksi luettavaksi kirjaksi oli valittu kirjaston lukuvinkki-listalta Joni Skiftesvikin Valkoinen Toyota vei vaimoni.

"Valkoinen Toyota vei vaimoni on hyvin omakohtainen, jopa intiimi teos, jossa menneisyys ja nykypäivä vuorottelevat. Kirjailija puhuu ihmisistä oikeilla nimillä eikä kaihda kipeitäkään aiheita. Erikoiset elämänkäänteet ja tekijälleen ominainen, ilmeikäs dialogi itkettävät ja naurattavat."

Lukupiirissä valittiin jo seuraavakin kirja, jotta kirjasto ehtii sen meille hankkia ennen toista kokoontumistamme. Pohdiskelun ja nettivinkkien avulla päädyimme klassikkoon, Eila Pennasen kirjaan Himmun rakkaudet.

"Himmun rakkauksista heijastuu elävänä vuosisadanvaihteen elämänpiiri Tampereen tehdaskaupungissa. Tavat ja asenteet, ajalle ominainen kielenkäyttö. Romaani avaa samalla laajan näkymän murroskauteen, jonka heräävä sosialismi, kielikysymys ja kansallistunne aiheuttavat."

Kokoonnumme kolmen viikon välein

Sovimme, että lukupiiri kokoontuu kirjastoauton kulun mukaan eli kolmen viikon välein tiistaisin. Muutoksiakin voi toki tulla, päivä varmistuu aina edellisessä lukupiirissä, samalla sovitaan myös kokoontumispaikka. Jos et ole paikalla, saat tiedon päivästä ja paikasta täältä lukupiirin blogista tai lukupiiriläisiltä, esimerkiksi allekirjoittaneelta.

Voit tulla lukupiiriin mukaan sen mukaan kuin sinulle sopii. Ei haittaa, vaikka et ole lukenut luvun alla olevaa kirjaa.

Lukupiirissä valitaan yhdessä seuraava kirja. Onko sinulla hyviä vinkkejä? Kiva olisi, jos saisimme erilaisia kirjoja luettavaksemme.

Hae ja palauta kirjat lukupiiriin

Lapin Markku tai Lea nappaa luettavat kirjat kirjastoautolta ja tuo ne lukupiiriin. Jos et pääse lukupiiriin, voit hakea kirjan kirjastoautolta - tai pyytää vaikka kaveria tuomaan kirjan lukupiiristä.

Palauta kirja seuraavaan lukupiiriin, Marianne ja Ykä huolehtivat kirjojen palauttamisesta kirjastoon. Jos et pääse lukupiiriin, huolehdithan itse kirjan palauttamisesta kirjastoautoon tai kirjastoon.

Tulehan mukaan porisemaan ja viettämään iltahetki tuttujen ja tutuksi tulevien kyläläisten kanssa!

Seuraava tapaaminen ja luettavat kirja

aika: ti 19.12.2017, klo 18.30
paikka: Kaakkuri, Lapintie 181
lue/palauta kirja: Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni
jaettava kirja: Eila Pennanen: Himmun rakkaudet

Tervetuloa!

Lukupiirin puolesta
Marianne (p. 0403542797)